Tärkeysjärjestyksen päivitys – uhka vai mahdollisuus?

Kohtaamieni ravinto- ja hyvinvointivalmennusasiakkaiden haasteiden syyksi – oli kyse sitten liialliseksi koetusta syömisestä, aterioiden koostamisen vaikeudesta tai liikkumattomuudesta – kerrotaan useimmiten kiire. Minä kallistun olemaan mieltä että haasteena on
usemmiten ollut itsensä rehellisen kuuntelun ja omien arvojen sivuuttaminen. Aikoinaan kysyttiin että miksi Jeppe juo? Yhtälailla voitaisiin kysyä miksi Mirkku syö? Tai miksi Virpi ei saa itseään läppärin edestä sohvalta ylös, ulos ja lenkille?

Kiire on loistava tekosyy lähes mille tahansa. Tapaamisesta myöhästymiselle, iltalenkin väliin jättämiselle tai välipalan mukamas unohtamiselle.
Kiire on kuitenkin enemmänkin tunnetila kuin konkreettinen aikakäsitys tai määre.
Surullisimmaksi minut teki erään sairaanhoitajan kertomus siitä ettei kiireen vuoksi ehtinyt edes vessaan, jonka vuoksi työpäivän aikana ei uskaltanut juoda mitään. Ymmärrän että työnantaja tai työyhteisö voi luoda sellaisen paineen, kiireen, jonka edessä voi olla vaikea astua vastarintaan. Pelosta tulla leimatuksi laiskaksi, hankalaksi tai konkreettisesti pelosta työpaikan menettämisen puolesta.

Kiireiset ihmiset pitävät itseään usein tehokkaina, tärkeinä, arvostettuina. Minäkin aikoinaan. Mitä kiireisempi olin, sitä paremmaksi ihmiseksi itseni tunsin. Osasin arvostaa itseäni vain työni kautta. Voitin myyntikilpailuja, tein muidenkin töitä omieni ohella ja oman yrityksen perustettuani 12 tuntinen työpäivä ei ollut mitenkään tavatonta. Nyt on toisin ja hyvä niin. Muutama rankempi ravistelu matkan varrella on herättänyt, vaikka oppimatka omien rajojen ja arvojen asettelun kanssa kaiketi jatkuu koko elämän.
Rohkenen olla samaa mieltä jonkun muun toteaman mukaan että kiire on täysin itseaiheutettu olotila, vaikka lause kiireisissä ihmisissä aiheuttaakin useimmiten suurta närkästystä. Minussakin aikoinaan.

Omien arvojen mukaan voi olla helppoa luoda elämälleen tärkeysjärjestys, mutta noudattaminen onkin sitten täysin toinen juttu!
Hidasta elämää-sivusto on toiminut monelle ajatusten herättäjänä, suunnannäyttäjänä ja kannustajana.
Joogan ja muiden hitaampien lajien vallattua pienempienkin pitäjien kuntosalit moni on joutunut pienen pakkopysähdyksen eteen edes kerran viikossa. Paitsi ne jotka karkaavat kiireen vuoksi ennen loppurentoutusta. Itsensä äärelle pysähtyminen kun saattaa laittaa koko elämän tärkeysjärjestyksen uuteen uskoon ja se onkin monelle huomattavasti pelottavampaa kun kiireen kanssa kilpailu.

Entä jos tärkeysjärjestys onkin totaalisessa ristiriidassa oman nykyisen toiminnan kanssa?

PS. Olen aina tehnyt tarkasti selväksi että olen valmentaja, joogaopettaja. En minkäänlainen terapeutti tai psykologi enkä voi auttaa (toimia hoitavana tahona) todellisten syömishäiriöiden kuten anoreksian tai bulimian kanssa. Olen ohjannut monia asiakkaita kääntymään lääkärin puoleen, sekä toiminut tukena esimerkiksi asiakkaan käydessä laillistetun ravitsemusterapeutin luona. Vaikka liputankin vahvasti erilaisten hoitomuotojen puolesta ja uskon että meditaatio muuttaa aivorakennetta, ymmärrän että tieteeseen perustuvan koulutuksen saaneet tahot ovat huolissaan. Minäkin olen. Yhteiskunnan ja politiikan polarisoituminen ei voi olla hyväksi. Mutta sekään ei ole hyväksi että usein hoidetaan vain oiretta, ei alkuperäistä syytä.