Hidastamisen sietämätön vaikeus – vai alitajuinen vastustus?

Pystytkö olemaan 10 minuuttia yksin hiljaa, tekemättä mitään?
Ei puhelinta, lehteä, telkkaria, kissan silittämistä, tietoista ostoslistan miettimistä…

Jos pystyt, hyvä niin!
Uskon että jopa viiden minuutin päivittäinen minkään tekemättömyys pidemmän päälle kirkastaa ajatuksia, avartaa katsantokantaa ja herättää luovuutta. Ehkä säännöllisesti harjoitettuna muuttaa koko maailmankuvaa, varmasti ainakin omakuvaa. Ei siis ihme että joitain pysähtyminen saattaa hirvittää! Hiljaisuudessa voi alkaa kummitella vaikkei aaveisiin ja entisiin elämiin uskoisikaan.

Pysähtyminen kaikessa kauneudessaan ja toisaalta kamaluudessaan – tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään ja ympäröivää maailmaa täysin uusin silmin. Miten maisema näyttääkään erilaiselta jos kävelyn sijaan ajat 120 kilometrin tuntivauhtia tai istut tuhat kilometriä tunnissa kiitävässä lentokoneessa?

Meditaatioharjoitttelun voi aloittaa myös yksinkertaisesti -  esimerkiksi istumalla hiljaa itsekseen ja kohdistamalla katseen kynttilän liekkiin.
Photo by Thirdman on Pexels.com

Pysähtyminen tai hiljentäminen on varmasti hankalaa, suorastaan mahdotonta jos itseään on vaikea kohdata. Ja aika monella meistä on vaikeuksia olla täysin rehellisiä itsellemme. Katsoa itseämme suoraan sydämeen sen sijaan että tuijotamme peiliin ja ihmettelemme silmäkulmiin ilmestyneitä harakanvarpaita tai syveneviä otsaryppyjä. Ihan niin kuin niillä olisi varsinaisesti itsemme kanssa mitään tekemistä.
Annamme helposti huomiomme pysyä turvallisissa asioissa sen sijaan että käärisimme hihat ja alkaisimme toimeen -itsensä kanssa työskentely kun useimmiten on melkoista tunteiden vuoristorataa, enkä nyt puhu mistään kivasta Linnanmäen vempeleestä.

Voi toki olla että hiljentyminen heti alkuunsa on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain kaunis kokemus, mutta ainakin täällä oman ihmisyyden ja inhimillisyyden kanssa eletään melkoista merenkäyntiä. Siitä huolimatta että matkaa on tehty jo pitkään ja hartaastikin. Onneksi on jooga, joka pitää pinnalla silloinkin kun muutoin tuntee uppoavansa tai viimeistään eri veneessä mutta samalla merellä seilaava heittää pelastusrenkaan puhelun muodossa. Miksi niin helposti unohdamme että emme ole yksin? Miksi niin helposti kuvittelemme että meidän pitäisi olla jollain tavalla täydellisiä ja kaikkitietäviä?
Miksi unohdamme niin helposti että sadat, tuhannet, miljoonat ihmiset käyvät läpi samoja asioita?
Uudestaan ja uudestaan. Kerros kerrokselta.
Aalloilla keikkuen, itkien, nauraen ja kaikkea siltä väliltä.

Olen edellisen vuoden aikana käsitellyt lähes kaikki olemassaolevat tunnetilat hieman syvemmällä tavalla läpi. Möyrinyt pelon syövereissä niin että aloin jo pelätä itse pelkoakin, potenut suurta surua ja pettymystä itseäni kohtaan, tuntenyt kateuden tuikkivia pistoksia . Olen mielestäni aina osannut iloita muiden onnesta ja onnistumisesta, mutta siitä huolimatta aito kateuskin on päässyt näykkimisasteelle. Mutta miksipä ei olisi?

Ymmärrän ja tiedän että en ole tunteeni tai ajatukseni, toivottavasti sinäkin🤎.
Ajatuksiinsa ja tunteisiinsa samaistuu hyvin helposti, varsinkin niin sanottujen negatiivisten kohdalla. Juurikin tämän vuoksi meidän pitäisi opetella vastaanottamaan paremmin myös ne seuraan väkisiin tuppaavat vieraat, kuten ärtymys, kiukku, ahdistus, viha, kateus…

Ymmärryksestä huolimatta eksyn välillä supernaisen rooliin kuten viimeksi ihmetellessäni miten voin kokea suurta tarvetta tulla hoidetuksi. Olin väsynyt hieman pidemmän aikaa (kiitos jatkuvasti alakantissa olevat rauta-arvot) ja haaveilin lähes jatkuvasti hieronnasta, jalkahoidosta, vyöhyketerapiasta ja kaikista mahdollisista hoidoista jossa voisin levätä, rentoutua ja antautua jonkun toisen hoidettavaksi.

Olen nuoresta pitäen tottunut pärjäämään ja hoitamaan asiani itse, ja sen vuoksi minun on ollut vaikea hyväksyä tunnettani tai sanoa ääneen että haluan tulla hoidetuksi, hoivatuksi, kosketetuksi. Tämä “minä itse pärjääminen” on toki osittain myös kasvatuksellista ja osa syvempää kulttuuriperintöä mutta se on vahvasti myös kehossani ihan solutasolla saakka.

Oletko koskaan käynyt energiahoidossa?
Photo by Arina Krasnikova on Pexels.com

Voimme hoitaa itseämme joogan avulla monin tavoin, eikä kukaan muu voi parantaa meitä mahdollisista henkisistä haavoistamme kuin me itse. Mutta toisen ihmisen kosketuksella ja jo pelkällä läsnäololla voi olla huikeita voimia, niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Antaudutaan siis sille?

Viime vuosina on puhuttu paljon siitä kuinka digimaailma varastaa meiltä läsnäolon, some vie keskittymisen ja pienet lapset ovat päätelaitteiden koukussa. Totta, mutta me ihmiset niitä laitteita kuitenkin käytämme.
Entä jos tänään laittaisit puhelimen kiinni hyvissä ajoin ennen nukkumaan menoa ja istuisit hetken hiljaa itsesi kanssa?
Entä jos huomenna aamulla avaisit läppärin vasta pienen happihyppelyn jälkeen?
Entä jos kuuntelisit kappaleen lempimusiikkiasi muutoin mitään tekemättä ennen töihin menoa?

Äkkijarrutuksissa voi syntyä rumaakin ruttua, mutta hissukseen hidastamalla ehtii ihmetellä mitä matkan varrella tapahtuu.
Tarvittaessa kääntää tien sivuun ja ottaa pienen hengähdystauon ennen kun taas painaa kaasua. Muista nauttia matkasta, millä tahansa tavalla oletkaan liikenteessä!

PS. Suuri kiitos Hanna Sumarille avoimuudesta ja rohkeudesta. Kiitän ja kumarran blogimaininnasta ja toivon että myös omaltani osaltani levitän uskalluksen ilosanomaa!


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s