Sormet koskevat kiven päällä olevaa sammalta hellästi hyväillen ja hieman liian suuret, punaiset lainakumisaappaat tuntuvat suurelta aarteelta. Aamuilman kosteus tuntuu keuhkoissa hyvältä. Hengitän metsää. Löydämme metsästä eläinten tekemän polun, se johdattaa purolle. Olen yhteydessä sen osan kanssa minuuttani joka aidoimmillani olen.
Entä jos kehon tunnetila olisikin tärkeämpi kuin ajatukset? Kysyy Susanna Purra kirjassaan Kadotettu yhteys – löydä tunteesi voima.
Istun Helsinki-Vantaan lentoaseman Wine & View baarissa katsellen lentokoneita ja maistellen alkoholitonta kuohuviiniä. Sää on apea ja suuret harmaat pilvet roikkuvat alhaalla. Olen matkalla kotiin – Espanjaan. Nautin kiireettömyydestä lukemalla Annaa – juttuja itselleni tuntemattomista julkkiksista ja sivukorvalla kuuntelen muiden seurueiden matkalle lähdön iloa.
Kylmäsavulohi saaristolaisleivän päällä maistuu herkulliselle. Aamukahvi ystävien kesämökillä tänä aamuna vielä paremmalta. Pirttipöydän ääressä ulkona vilkkuvia vaahteranlehtiä katsellen maitokahvi ja unikonsiemenleivät maistuivat täydellisiltä. Pieniä naurunpyrskähdyksiä edellisen illan hupaisia urheilukilpailua kertaillen, jossa lajina oli mm. kuulan muljautus kädet selän takaa. Perinteistä tikkaakin heitettiin.
Ohjasin viikonlopun joogaharjoitukset Suomessa itse kommunikaatio & kehon tunteet teemalla ja vaikka aihe on itselleni varsin tuttu, siihen syventyminen useamman tunnin ajaksi herkisti mielen (jälleen kerran). Voi kuinka kehomme kertokaan tarinoitaan – kumpa vain osaisimme kuunnella ja ymmärtää! Onneksi voi opetella.
Yhtäkkiä olo tuntuu itkuiselta. Vuosia sitten Dubaista lähtiessäni itkin lähes vuorokauden ja kammoksun jo ajatusta vastaavasta kokemuksesta. Kehoni tunnistaa samanlaista hieman epämääräistä surua, tyhjyyttä ja ikävää vaikkei järkeni saakaan oikein kiinni mistä on kyse.
Dubaista tullessani jouduin vaihtamaan konetta Saksassa ja lentoemännät lähes eväsivät pääsyni jatkolennolle, pelkäsivät etten ole matkustuskuntoinen. Itkin entistäkin enemmän ja sanoin että pärjään kyllä kunhan pääsen kotiin. Ottivat kyytiin ja siirsivät businekseen- siellä kun ei ollut ketään muita. Jälkikäteen olen harmitellut etten koskaan lähettänyt heille kiitosta, sen he todellakin olisivat ansainneet.
Itkin edelleen Helsinkiin päästyäni ja R-kioskilla vierailuni jälkeen itki myös kioskin myyjä – kävin ostamassa nenäliinoja. Itku jatkui taksissa, aina kotiin saakka ja loppui vasta useamman tunnin kuluttua. Itkin kaiketi lähes 40 vuotisen elämäni kaikki pidätellyt itkut.
Olen asunut Espanjassa nyt lähes 3 vuotta ja siitä huolimatta että jo muuttaessani osasin arvostaa raikasta ilmaa ja puhdasta luontoa, arvostan niitä nyt entistäkin enemmän vietettyäni pari kokonaista kesää Espanjassa.
Ikävöin jo nyt ystäviäni joiden kanssa sain viettää lyhyen mutta intensiivisen mökkiretken keskellä kauneinta syksyä.
Ikävöin jo nyt suomeksi opettamista – suurin osa Espanjassa pitämistäni tunneista ovat englanniksi ja koen etten pysty ilmaisemaan itseäni niin hyvin kuin haluaisin. Suomalaisten energiat värähtelevät tutusti toiselle suomalaiselle.
Olen onnekas ja kiitollinen siitä että minulla on kaksi kotimaata ja mahdollisuus työskennellä molemmissa. Annan kuitenkin itselleni luvan ikävöidä, kehoni tuntea haikeutta ja mieleni tuntua hieman hiljaiselta. Kehoni tunteet (alitajunta, ydin minä) eivät koskaan valehtele. Halutessani voin toki käyttää tietoista ajattelua tunnetilan kääntämiseksi. Teen sen huomenna jos kehoni on jäänyt vielä apeusasteelle. Riittää että teen listan asioista joista olen kiitollinen, tai rentoudun hetken ulkona joogamatolla. Kehoni ikävä syksyiseen metsään sulaa pois auringon lämmittäessä ja viimeistään kävely meren rannassa nostaa suupielet ylöspäin.
janinaslounge.com 