Tutkimusten mukaan sosiaalinen media ahdistaa nykyään enemmän kuin viihdyttää. Useita meistä.
Siitä huolimatta jämähdämme päivittäin rullaamaan alas, alas alas, alas – etsimään olematonta aarretta. Päivitystä jota luulemme tarvitsevamme, uutista jota luulemme kaipaavamme. Kuvia tarkkaan asetelluista illallisista, kuntosaliselfieitä, viinilaseja rantabaarissa aurinkovarjon alla. Tuntia myöhemmin palaamme takaisin tosielämään entistäkin turhautuneempana, ärtyneempänä ja väsyneempänä. Mietimme miksi emme käyttäneet aikaa vaikka kirjaa lukemalla. Päätä särkee, silmiä väsyttää, olo on levoton.
Kuinka paljon aikaa käytät somessa päivittäin?
En pääse irti ajatuksesta kuinka hyvä ajatus yhdistävästä on muuttunut addiktoivaksi, ihmissuhteista eristäväksi läsnäolemattomuudeksi. Netissä keskustellaan juuri nyt saako hiekkalaatikon laidalla somettaa. Ihmisiä kuolee päivittäin koska joku päätti somettaa autolla ajamiseen keskittymisen sijasta. Ihmisiä päätyy itsemurhaan. Mustamaalaus somessa oli viimeinen pisara. Meilläkin on parisuhteessa välillä neljä osapuolta. Minulla Facebook ja miehellä Twitter. Onneksi sentään koirat pysyvät tässä ja nyt.
Monen elämä on pilattu pitkäksi aikaa jakamalla valheita. Jakamalla valeuutisia – koska mediassahan kaikki on totta. Kukaan ei tarkasta, ei mieti, ei kyseenalaista.
Jaa-nappia on helppo painaa mitään ajattelematta. Sormi toimii lähes automaattisesti.
Somessa pätee monella eri säännöt kun tosielämässä. Kavereiksi voi pyytää koskaan tapaamattomia tutun tuttuja, ystäviä voi poistaa jos alkaa ärsyttää. Mielipiteitä ei tarvitse perustella, eikä kukaan oikeastaan edes kaipaa keskustelua. Pääasia että painaa tykkää-nappia. Vielä parempi jos sydäntä.
Koulukiusattu, työpaikka-ahdisteltu, ystävienkin toimesta mustamaalattu.
“Älä ole noin herkkä” ei kelpaa anteeksipyynnöksi, eikä sitä sellaisena useinkaan ole edes esitetty. Herkkyys jos jokin, on lahja, erityisherkkyys vielä suurempi – mutta monelle myös lähes turhan raskas lahja kannettavaksi.
Buddhan opetusten mukaan kärsimys syntyy takertumisesta ja irtipäästäminen ei ole tahdonalainen tapahtuma. Jos näin on, niin on turha takertua hokemaan irtipäästämistä.
Ihan yhtä turhaa kun purnata muiden somekäyttäytymisestä. Omaa toimintaansa voi tarkastella ja tehdä muutoksia joita toivoisi näkevän myös muissa. Niin metsä vastaa kun sinne huudetaan.
En edusta mitään varsinaista uskontoa. Koen kuitenkin Buddhan opetukset maanläheisiksi ja helposti ymmärrettäviksi ja niitä voi mielestäni soveltaa hyvin jokapäiväiseen elämään – ilman uskontoa, niin halutessaan.
Lukisin somepäivityksiä mieluummin ihmisten päiväkirjoja. Ilman kuvia, pelkkinä sanoina. Omina kirjoitettuina totuuksinaan, ilman että tarvitsee miettiä esiintyvänsä muille. Entä jos Universumi tiputtaisi totuusseerumia kaikkien aamukahviin viikoksi?
Ajautuisimmeko sotaan vai rauhaan?
Harkitsen säännöllisesti sosiaalisesta mediasta kokonaan poistumista. Ehkä nettisivuni jäävät autioksi saarekseni ja asiakkaat joiden kuuluu löytää minut, ajatuvat rantaan tai huomaavat minut sattumalta ohi purjehtiessaan?
Menen metsään. Palaan someen huomenna.
Vielä en uskalla irrottautua kun päiväksi kerrallaan.
Taikametsästä löytyy aina aarteita.
Näissä maisemissa hengitellään (ilman puhelimia) joogaviikolla marraskuussa ja tammikuun viisi voimaannuttavaa päivää reissulla.
janinaslounge.com 