Välitila

Välitila – tilaa olla välillä vai tila olla välittämättä väleistä tilojen väleissä?
Tyhjä, vai tyhjää täynnä?
Ooh, sanoihin takertumiset ja niillä leikkiminen on hauskaa. Hauskuus on tosin kaukana kun takertuu pilkkuun liiaksi, saati sitten jos maalaa sanomisensa vain mustalla tai valkoisella. Väli sana on varsin laajasti ymmärrettävä ja välitila on kummitellut mielessäni jo painolastiksi saakka, on siis syytä kirjoittaa se ulos.

Välitilaan voi tippua tai laskeuta, katsantokannasta riippuen. Töiden väleissä voi olla pakotetusti, (in between jobs on kaunis ilmaisu työttömyydelle) tai harkitusti seuraavaa ura-askelta miettien.
Välivuosi on monelle nuorelle hengähdyshetki stressaavien opintojen välissä ja monelle keski-ikäistyvälle burnoutilta pelastava katko.
Väliinputoaja kuulostaa surulliselta, omaa elämäänsä hallitsemattomalta, ehkä heikoltakin. Heikko mielletään usein negatiiviseksi ja sen olo- ja tunnetilaa harjoitellaan usein vasta vasta henkisen kasvun polulle heittäytyessä tai suuren tragedian yllättäessä.
Väliinhyppääjä sen sijaan kuulostaa rohkealta sankarilta joka uskaltaa uhmata auktoriteetteja ja kyseenalaistaa yhteiskunnan normit.

Olen välitilassa. Positiivisessa sellaisessa, vaikka alati analysoiva mieleni onkin kääntynyt jo asiassa kärsimättömyyden puoleen ja piiskaa tunneminääni tekemään itselleen vääriä päätöksiä. Suorittamisen armoton piru istuu olkapäällä ja ruoskii tekemään jotain rahallisesti arvokasta, koska sillä tämä yhteiskunta pyörii.
Ainakin Marbellassa – josta tosin aitous ja rehellisesti ansaitut rahat ovat kaukana todellisuudesta. Harva on miljoonahuvilansa tienannut tai omakotitalon verran maksavan Ferrarinsa tavallisesti töissä käymällä.
Aito minuus silittelee meditaation aikana ja joogatunneilla, terassipuutarhaa nyppiessä, joessa kahlatessa, pöytälaatikkokirjaa kirjoittaessa, miehen kanssa saunan jälkeen ulkona istuessa.
Kamppailen kasvutilani kanssa, yhden henkisen etapin saavuttaessani huomaan tippuvani kaksi pykälää kauemmas. Kunnes ymmärrän kuitenkin olevani pientä pykälää ymmärryksessä ylempänä. Siinä miten minä toimin, en suinkaan koe oman kasvuni valaisevan muiden polkuja.

Uusi osoite on universumilta tilattu (avainsanoilla joki ja vuori) ja sen selvitessä paljastuu suunnitelma seuraavaan hetkeen. Asioihin voi pitkälti vaikuttaa itse – kuten missä tilassa itsensä määrittää olevan, tai lakkaa määrittelemässä, olemiseen keskittyen.

Loppujen lopuksi on aina kyse samasta. Tilasta, ajasta, siitä mihin elämäänsä käyttää – koska hengityksiä on ennalta määrätty määrä, kuten kiinalainen lääketiede kertoo.
Mitä hitaammin hengität, sitä pidempään hengityksesi riittävät.

PS. Universumin toimia odotellessa voisin konkreettisesti jo tälläkin lyhyellä oppimäärällä kirjoittaa kirjan asunnon etsimisestä Espanjassa. Kaikki kummallisuudet joita olet asiaan liittyen joskus kuullut, pitävät paikkaansa.
Kuten se että sinulle myydään 100 vuotiasta vanhaa taloa rakenteellisesti täysin kunnossa olevana – mutta et voi mennä taloon sisälle koska on riski että lattia pettää alta ja katto ropisee niskaan. Mutta kantavat seinät ovat rakenteellisesti täysin kunnossa –  siitä huolimatta että ne(kin) on tuettu monesta kohdin eri tavoin, pysymään pystyssä.
Viemäröintiä ei oikeastaan ole, eikä oikein mitään muutakaan. Paitsi trendikäs osoite “aitona”, espanjalaisena kylänä. Aitouden perässä saa ajaa kyllä paljon kauemmaksi!
(Hintalapulla saisi mukavan kaksion Puerto Banuksesta.)
Tästä idylllisestä pikkukylästä, 40 min Marbellasta, sillä saa lahoamispisteessä olevan rotiskon, jonka kauniina puutarhana puheissa esitelty jyrkkä rinnetontti vyöryy seuraavien sateiden mukana lopullisesti alas laaksoon, ja finca on kiinni toisessa talossa rivitalon tapaan, mutta se myydään kuitenkin omana “huvilana”. Joku rikas venäläinen varmaan ostaa sen kyllä. Vain käyttääkseen vanhat ikkunat ja ovet oman miljoonia maksaneen maaseutuhuvilansa kanalaan.