
1970- ja 80-luvulla lapsia laitettiin päiväkodeissa ja kouluissa nurkkaan häpeämään tai kärsimään rangaistusta. Opettajat saattoivat ottaa ronskisti kiinni olkapäästä ja taluttaa pahantekijän miettimään tekojaan. Karttakepillä napauttelu ei ollut harvinaista. Joskus joku retuutti korvasta.
Yläasteella matematiikan opettaja käski ulos samantien kun olin astunut sisälle luokkaan. En ollut ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, vanhat synnit riittivät karkotukseen kun opettajalla oli huono päivä.
Ehkä jo iäkkäämpi opettaja oli syntynyt sodan jalkoihin, ehkä perheessä rukoiltiin ruuan ja kuritettiin rakkauden puutteessa?
Kodeissa lukittiin arestiin, tukisteltiin ja koivuniemen herraksi kutsutulla risulla annettiin piiskaa. Tiedän ystäviä joita kohdeltiin huomattavasti kovakouraisemmin. Risun sijaan annettiin remmiä, nahkaisella vyöllä, pahimmillaan solkipäällä. Joskus isät vetivät kirjaimellisesti lapsiaan ympäri korvia. Omani ei koskaan, vanhempani tosin erosivatkin ollessani pieni. Uskon että sisarukseni ovat saaneet yhtä lempeän kohtelun kuin minä. En edes muista nähneeni isääni koskaan vihaisena.
1950-luvulla syntyneet kuulivat väistämättä sodan kauhuista, kokivat osansa traumojen seurauksista. Kasvattivat omiaan niin kuin itse olivat kohdelluksi tulleet, eihän omena kauas puusta putoa?
Espanjassa näkee edelleen perheen pienempien kovakouraista kohtelua, ikävä kyllä. Jos lapsi nostaa ravintolassa mekkalan, voi seurauksena olla tukistus, luunappi tai retuutus.
Kun tilanne on ohi, lapsi rauhoittunut, nassikka pusitaan, halitaan ja kuorrutetaan kauniilla sanoilla koko suvun voimin.
Liikenneympyrässä torvet soi. Mies kurvaa osittain toisen auton eteen, pysäyttäen koko liikenteen. Astuu ulos autosta nyrkkiä puiden ja huutelee mitä kamalampia herjauksia naiselle – joka miehen mielestä ajoi kuin idiootti.
Joku painaa tööttiä, muut seuraavat perässä. Mies palaa autoonsa jatkaen sadatteluaan käsimerkkien kera ja renkaat ulvoen kiihdyttää sättimänsä kuljettajan perään, joka yritti vaivihkaa poistua paikalta. Reilut 10 autoa todisti jälleen kerran espanjalaista tulista luonteen laatua.
Räiskähtelevä luonne ei oikeuta väkivaltaan, mutta onneksi sentään rakastavatkin yhtä rajusti.
Kulttuuriperimällä on merkitystä, perheperinnöllä vielä enemmän. Loppujen lopuksi jokainen kuitenkin määrittää itse itsensä, omat tapansa, uskomuksensa, halunsa muuttua tai olla muuttumatta.
Omenan voi halutessaan kierittää puusta hyvinkin kaus tai jättää siemeniksi puun juurelle.
Tarkoitus oli kirjoittaa siitä kuinka ihminen usein ajaa itsensä nurkkaan.
Siitä kuinka moni vertaa itseään jatkuvasti “normeihin” tai arvostamaansa henkilöön – ilman että itse edes ymmärtää niin tekevänsä.
Moni rakentaa omalle elämälleen niin tiukat raamit, että varsinainen maalaus jää niiden varjoon.
Kirjoituksesta tulikin jotain ihan muuta, mutta koska yritän parhaani mukaan elää ilman rajoittavia kehyksiä ja uskomuksia siitä mitä minun pitäsi (?!) kirjoittaa, olkoon tämä tässä.