Totuus keski-iästä

Keski-ikä kalskahtaa korvaan vanhalta. Siltä että hauskuus loppuu, lonkkaleikkaus lähestyy ja edessä on villasukkien viitoittamat polut.
Se kuulostaa iältä joka saa sinut kiinni hyvissä ajoin ennen eläkettä, vaikka kuinka yrität juosta karkuun.

Olen parhaani mukaan yrittänyt harhauttaa sitä reitiltä. Yritin jättää sen Lontooseen, tiputtaa alas teatterin ylätasanteelta. Se roisto kiipesi samantien näyttämön punaista samettiverhoa pitkin takaisin ja liimautui harteille entistä tiukemmin. Pyysi vielä väliajalla ostamaan postikortteja ystäville lähetettäviksi.

New Yorkissa tarjoilin sille lasillisen kuohujuomaa kattoterassilla. Ihailimme Brooklyn bridgen maisemia, suurkaupungin mereen heijastamia valoja ja tyrkkäsin sen surutta kaiteen yli. Hukkukoot!
Taksimatkalla takaisin hotelliin se oli jo etsinyt tiensä takaisin ja tunsin sen painon kaulassa roikkuvassa kamerahihnassa.

Roomassa se katseli minua silmien ympärillä olevista rypyistä, kaulan juonteista ja muistutti että voisin melkein olla äiti osalle reissussa olevista. Pakotti pukemaan kaikki vaatteet päälle samaan aikaan koska paleli. Se ei välittänyt että näytin hoopolta, istuin illallisella villaneuleet päällekkäin, tennareissa. Keski-ikä ei jaksanut sipsuttaa mukulakiviä koroilla, vaikka nilkkurit olinkin siltä salaa pakannut mukaan.

Kävin Roomassa ensimmäisen kerran lähes 20 vuotta sitten. Silloin pakkasin mukaan pitsialusvaatteita, juhlatoppeja, meikkejä.
Intoilin matkasta rakastetun kanssa ja intoilin vielä enemmän takaisin tullessa. Olin vastannut Espanjalaisten portaiden juurella kosintaan kyllä.

Nyt pakkasin joogahousut, villasukat, alusvaatteita jotka ei hierrä purista kiristä kutita, lenkkarit.
Intoilin Vatikaanin opastetusta kierroksesta, ystävien tapaamisesta, historiasta ennen ajanlaskun alkua.
Takaisin tullessa intoilin ystävien kanssa nauramisesta, uskomattomien kohteiden ihmettelystä ja Suomen 100 vuotisen itsenäisyyden kunniaksi Colosseumin valaisusta sini-valkoiseksi.

Psykologian professori Lea Pulkkinen on todennut (Ylen verkkosivuilla) että “Keski-iässä ihmiset ovat yleisesti tyytyväisiä elämäänsä. Eikä siinä tapahdu minkäänlaista laskua siinä vaiheessa kun tullaan viidenkympin ikään”.

Allekirjoitan tämän. Totuus on se että ikä on vain numero.
Yleensä mitä isompi, sen parempi.
Useimmat meistä kun alkavat viisastua turhien asioiden tuijottelusta vasta ikääntyessään.
Kun ymmärtää että onni ja olotila on merkityksellisempää kuin peilikuva.
Kun ymmärtää että terveys kannattelee ja että tosiystävät tarvittaessa vaikka kantavat.
Kun jakaa sitä mitä oikeasti on ja elää omien arvojensa mukaisesti.

Keski-ikä on termi kuvaamaan nuoruuden ja vanhuuden välistä aikaa. Se ei varsinaisesti ole sidottu tiettyihin numeroihin. Se on maalattu ennakkoluuloilla, peloilla omasta kuolevaisuudesta ja koristeltu huhupuheilla.

Katson saunan punaisena itsenäisyyspäivän juhlia koirankarvaiseen collegeen ja ystävältä saatuihin lähes puhkikuluneisiin joogahousuihin pukeutuneena.
Kuivailen liikutuksen kyyneleitä. Tuttavan 24-vuotias yrittäjänä jo ansioitunut tytär asteli punaista mattoa pitkin kättelemään presidenttiparia.
Kyynelehdin nuoren naisen aikaansaavuutta, viisautta ja rohkeutta, mutta myös hänen äitinsä ylpeyttä ja molempien jännitystä tätä iltaa ajatellen.
Liikutun veteraaneista, joita ilman koko juhlia ei olisi. Liikutun supernaisen, tänä vuonna 90 täyttävän Aira Samulinin elinvoimasta.
Suren niiden ihmisten, kansojenkin puolesta, joilla ei ole vapautta valita.
Suren niiden puolesta jotka joutuivat kuolemaan, jotta me – lapset ja lapsenlapset saimme syntyä.
Ikävöin työmatkalla olevaa tuletko vaimokseni kysyjää, vaikkei 20 vuodessa ole ehdittykään vielä alttarille saakka. Jos ikä on vain numero, keski-ikä väärin ymmärretty, niin naimisiinmenossakin tärkeintä kaiketi on se että haluaa ja tahtoo, eikä se onko paperissa leima vai ei.

Tarjoan keski-iälle suklaata ja teen sille sohvalle vähän paremmin tilaa. Katselemme  netistä pukuja vielä tarkemmin, osa keskittymisestä kun meni hieman ohitse, tätä juttua kirjoittaessa.