Maailmantuska

Joskus se hiipii pikkuhiljaa, joskus hyökkää kertarysäyksellä. Tuska ja suru, kaikkia maailman epäkohtia kohtaan. Useimmiten tilanteen laukaisee väsymys yhdistettynä päivän lehteen tai aamu-tv:n uutisiin.
Ihailen ihmisiä jotka tarttuvat heti konkreettisiin toimiin maailmatuskan syöksyessä silmille. Järjestävät keräyksiä, kirpputoreja, kokouksia, konsertteja. Myyvät talonsa, jättävät työnsä ja matkustavat maailman ääriin auttaakseen muita.
Minä sen sijaan jään hetkeksi vellomaan.

Toistuvasti toisiin käsiksi käyvät pääsevät ehdollisella, mutta nälkäänsä toistuvasti varastavalle häkki heilahtaa. Korvaussummat väkivallan uhreille tai omaisille ovat pennejä kirstun pohjalla. Raiskauksen uhreja syyllistetään edelleen. Rattijuopon rallin jäljiltä kuollut on ikuisesti kuollut, puolustuksen mukaan teko oli vahinko ja tuomiota tulisi lieventää koska yliajaja ei paennut paikalta.
Korkeimman oikeuden aikaa käytetään taloyhtiöiden “saako pihalla pelata jalkapalloa” -riitelyihin.

Lehdistöllä on “oikeus” leimata syylliseksi jo ennen oikeudenkäyntiä niin halutessaan. Mihin unohtui syyllinen kunnes toisin todistetaan?
Viime päivinä lehdistönvapaus on saanut ihan uuden merkityksen, ministerin ja päätoimittajan vaikutuksesta.
Naivisti olen uskonut että Yle on ja pysyy luotettavana sanansaattajana. Nyt näyttää siltä ettei Yle, eikä HS:kaan ole enää erehtymättömiä. Hatun nosto toimittajille jotka tekivät asioista julkisia, omien työpaikkojensakin uhalla. Jutuissa on aina vähintään kaksi osapuolta, eikä todellista totuutta välttämättä koskaan saada selville. Totuus on usein myös jokaiselle omanlaisensa. Yliopistolla aloitetaan opinnot lähdekritiikkikeskustelulla – tulisi aloittaa jo ala-asteella.

En kannata väkivaltaa missään muodossa, en hyväksy kuolemantuomioita, en silmä silmästä mallia – mutta tietyistä rikoksista pitäisi tuomita niin että jos niistä joskus vapautuu, ei tule mieleen uusia. Miten suunnitellun murhan tehnyt voi päästä vapaaksi 10 vuoden päästä?

Parantumattomasti sairaalla, vuosia kärsineellä, toivonsa menettäneellä ei ole kuitenkaan oikeutta päättää omasta lopustaan. Kuka voi edellyttää että pitää tukehtua kuoliaaksi tai viettää 10 vuotta letkuissa maaten? En ymmärrä miten edistyneessä hyvinvointivaltiossa eutanasia voi edelleen olla aloitteen tasolla.

Miksi runoja, kirjoja, näytelmiä pitää arvostella ja arvottaa? Yhden henkilön, kriitikon mielipide voi pahimmillaan olla taiteilijan loppu, tai lopun alku. Suomessa on paljon loistavia taiteilijoita jotka eivät koskaan pääse kunnolla esille. Apurahat, palkinnot, arvostelut, kustantajat, liitot, media -vaikuttavat usein enemmän kuin varsinainen teos. Surullista. (Saara Aalto menestyi ja toivottavasti menestyy jatkossakin. Puolet keskutelupalstojen kommenteista on latistavia. Saaran menestys on itseltä pois?)

Itku saattaa poistaa elimistöstä hormoneita (HS 15.12.2016). Onko herkästi itkevä sittenkin hormonihirviö eikä erityisherkkä? Erilaisuus on trendikästä.
Pitääkö olla erityinen herkkyydenkin suhteen vai olisiko vaan herkkä? Vai onko herkkä oikeasti tavallinen ja ei herkät vaan luulee olevansa?
Kyynisyys, kateellisuus, pahansuopuus, ilkeys, rasismi – kukoistavat samaan aikaan kun joogarakkaus, donwsiftaaminen ja vihertäminen valtaavat toista puolta.

Facebook on täynnä positiivista hypetystä samoilta ihmisiltä jotka tosielämässä ovat muita alistavia narsisteja. Ja samat ihmiset ketkä in real life pelkäävät näitä tyyppejä – tykkäävät päivityksistä, koska eivät uskalla olla tykkäämättä, saati sitten sanoa kasvotusten “en hyväksy toimintaasi”. Hiljainen hyväksyjä asuu monessa.
Moni pelkää työnsä tai harrastustensa puolesta ja joutuu hiljenemään, vaikkei tykkäyksiä facebookiin tai instagramiin jakaisikaan – toimimaan arvojaan vastaan. Mitä siitä sitten seuraa? Pahaa oloa ja painajaisia, itsesyytöksiä, huonoa omaatuntoa, kertyvää taaakkaa – sille hiljaiselle…

Miksi mielenterveyttä – joka on kuitenkin kehollista hyvinvointia tärkeämpää – ei pääse hoitamaan yhtä helposti kuin kipeää vatsaa? Väitän että moni vatsa oireilisi vähemmän jos mieli voisi paremmin. Moni stressaa ja uuvuttaa itsensä fyysisesti kipeäksi. Apua on vaikea pyytää, vaikea saada, eikä ystäviäkään haluta omialla huolilla kuormittaa, kunnes jäädään pahimmillaan vuosia kestävälle sairauslomalle.

On kasvettu ja kasvatettu tunnollisiksi suorittajiksi ja nykynuoria pidetään pullamössökansana kun uskaltavat vaatia enemmän elämää ja vapauksia valita työaikoja ja -tapoja.
Moni parisuhdekin piristyisi kun uskallettaisiin kysyä apua lastenhoitoon tai palkata se siivoja jota on vuosia jo mietitty (mutta ei hommattu ettei vaan naapurit ajattele että menisi liian hyvin tai että ollaan laiskoja).
Kuluisi viikonloppu mukavasti kuherrellen ja leväten sen sijaan että tampattaisiin mattoja ja jynssättäisiin lattiaa viimeisillä voimilla raskaan viikon jälkeen. Kuka siinä enää jaksaa viikkosiivouksen jälkeen rakastaa kun on ihan raato?
Miksi apua on niin vaikea pyytää? Se että maailmassa soditaan, tai kuollaan nälkään, ei tarkoita että kaikesta on selvittävä omilla voimilla ja lautanen on aina pakko syödä tyhjäksi.

Miksi viinit halutaan lähikauppoihin kun moni juo muutenkin liikaa? Tupakointi on vähentynyt Suomessa selkeästi. Se on leimattu julkisesti ja tehty vaikeaksi – onnistunein seurauksin. Miksi suomalaisten siis pitäisi juoda itsensä hengiltä?

Kenellä on keittiössä niin paljon tilaa että voi säilyttää kaikki omenaporat, monitoimikoneet, salaattilingot, blenderit, sodastreamit, kahvikoneet, leipäkoneet yms. käytettävissä – eikä jossain kaapin perukoilla niin että niitä on hankala käyttää (jos edes muistaa että ne on olemassa)? Miten kukaan voi käyttää niin paljon omenia että tarvitsee ylipäätään omenaporan?