Uskon että käsittelemättömät tunteet voivat kertyä kehoon. Ilmaisematta jääneet ajatukset ja tuntemukset muuttua ajan kanssa joksikin muuksi. Itsetuhoiseksi käyttäytymiseksi, katkeruudeksi tai oman minän kutistumiseksi peiteroolin vallatessa elintilan. Suru kertyy keuhkoihin, ärtymys lantion seudulle ja uupumus hartioille.
Tunteet myös saattavat muuttaa muotoaan, ilmiasuaan, leikkiä piilosta. Ne sekoittuvat toisiinsa, vahingossa, tahallisestikin.
On ehkä opetettu olemaan tuntematta, olematta vaivaksi, opetettu olemaan mieluummin seinäkukkanen kun kedolla villisti kasvava.
Alati hiljennetystä tulee ehkä katkera ja kiukkuinen, yltiöpositiivisesta väsähtänyt vetäytyjä, pelkäävästä vihainen.
Joogan myötä olen ymmärtänyt ja hyväksynyt että myös viha, on myös elämääni kuuluva tunnetila. Sanana voimakas, tilana jopa pelottava. Siitä huolimatta ja ehkä juuri sen vuoksi kutsuisin sitä mieluummin kiukuksi tai ärtymykseksi – mutta valehtelisin. Joskus on parempi olla vihainen kuin yrittää olla olematta.
Viha laimenee, leppyy, katoaa – ihan niin kuin kaikki muutkin tunnetilat. Se ei ole pysyvä.
Omani upotan muistikirjaan. Sanoitan. Päästän ulos kehosta, itseäni tai muita vahingoittamatta.
Vihasta
Viha kertyy kudoksiin, kiukku tukkii keuhkot, suru kalvaa tiensä luihin saakka.
Itku vääntää suupielet irvistykseen, kyyneleet pusertuvat väkisin vaikka yritän estää tulvaa. Ripsiväri putoilee palasina lavuaariin.
Haluaisin huutaa kaikki tuntemani kirosanat, kirota kaiken ja kaikki.
Viha on kasautunut möykyiksi, painoiksi, puristuksiksi. Se ruokkii itseään kaunaisilla ajatuksilla, irtipäästämättömyydellä, anteeksiantamattomuudella.
Purskahtelee pintaan väärissä tilanteissa, väärissä paikoissa, väärässä muodossa.
Tekee väsyneeksi, vanhaksi, vaivaiseksi.
Se yhtyy pimeyden kanssa itseään suuremmaksi, uskottelee että siitä pitää pitää kiinni.
Se pelkää jäävänsä yksin.
En ole ajatukseni, tunteeni, pelkoni, erheeni.
Haluan vihata, raivostua.
On opettu olemaan olematta. Tuntematta. Pidetty valhetta parempana vaihtoehtona, totuuden ollessa liian kivulias.
Rakkaudesta
Sanattoman suuri ilo. Kehossa kupliva tunne tekee askeleet kepeiksi kevyiksi keinuviksi.
Tyhjät sivut muistikirjassa – tunteet kirjoittamattomien rivien väleissä pirskahdellen.
Hykertelevä ääni auringon säteissä, meren rannassa toisiinsa hankautuvissa kivissä joita aallot keinuttaa heiluttaa hivuttaa, lähemmäs rantaa.
Kunnes joku poimii ne mukaansa. Simpukankuoria, kiviä, rantahiekkaa.
Merilevät kietoutuvat toisiinsa, vihreänsinisiksi palloiksi pulleiksi ilmaviksi piiloiksi.
Pienille ravuille kaloillle kotiloille.
Kunnes joku poimii mukaansa.
Kantaa rantaan kaataa santaan tuhansien tallattujen askelten päälle.
Tähtien tullen meri siirtyy lepäämään rantaan, lämpimään santaan, tuhansien askelten päälle. Silottaa, tyynnyttää, pyyhkii päivän.
janinaslounge.com 