Vaikeneminen on kultaa?

Suomalaiset sananlaskut johdattavat monen elämää. Väärään suuntaan.
Vaikeneminen ei ole kultaa, eikä onnea kannata kätkeä. Muu maa ei välttämättä ole mustikka, eikä vesikään oikeastaan ole vanhin voide.
Meillä on riittävästi puhumattomuudesta johtuvia avioeroja, hiljaisuuden rikkomia sisarusparvia. Vettä heitellään palavaan öljyyn niin että räiskyy entistä enemmän ja kotimaahan takerrutaan vaikka kaamosmasennus veisi hengen.

Kirjoitan paljon enemmän päässäni kuin paperille, saati sitten julkaisuun saakka päätyviä tekstejä – vaikkakin rakastan muistikirjojen keräilyä,  kansien silittelyä ja sivujen selailua kirjakaupoissa.

Kirjoittaminen rauhoittaa pään sisäistä myrskyä ja laittaa ajatuksia järjestykseen.
Kirjoitan myös muistiksi. Toivon tekstien säilyvän siihen saakka kunnes lepäilen palmuihin solmitussa riippukeinussa Välimerta kuunnellen tai ison koivun rauhallisesssa varjossa, laineiden liplattaessa laituriin ja muistelen missä olen ollut. Toivon että elän siihen saakka että muistia auttaville teksteille on tarvetta ja pääsen itse kaupuamaan keinuun tai kalliota pitkin rantaan. Elämässä kun mikään ei ole varmaa. Tämän sananlaskun allekirjoitan kyllä.

Olen matkustellut elämässäni jonkin verran, mutta valokuvattomista ja muistiin kirjaamattomista matkoista on vain vähän muistettavaa, enemmänkin kaihoisaa muisteltavaa. Missä kaikkialla oikeastaan onkaan oltu? Mitä tehty? Milloin?
Ehkä oli niin kiire nähdä ja kokea että kiire söi muistikuvat. Kenties stressitaso oli niin korkealla ettei aivoihin yksinkertaisesti mahtunut mitään muuta työasioiden lisäksi.

Kännykkäkamera on monen pelastus, minunkin nykyään. Kun vielä kuviin saisi äänet, tunnelmat ja tuoksut, konkreettiset tuntemukset. Kuten pienen kylän multaisen maan tuoksun, perheen nostaessa perunoita pieneltä peltotilkulta. Kirkon edustalla istuvien vanhojen miesten äänet jotka naureskellen kertoivat minulle koirani haluavan ruokaa veden sijaan kun istuimme kävelyretken päätteeksi pienen kylän keskusaukiolla olevaan baariin ja kaadoin koiran kuppiin vettä. Lämpimän tunteen kun 4-vuotias kävelee reippaasti koko pitkän matkan ja tarttuu välillä kädestä kiinni, iso käpy toisessa kädessä, kertoen iloisesti että tarjoaa meille käpypastaa papukastikkeella jossa on niin paljon chiliä että tulee liekit suusta. Ja myöhemmin sanoo että ei siinä oikeasti ole chiliä, huijasin vain. Kasvavien hedelmien muodot, tuoksut, mielihalun napata kypsä mandariini ja auringon kanssa kilpaa hehkuva sitruuna suoraan puusta. Ihmettely maahan tippuneen avokaadon koosta – jonka vuoksi luulimme sitä ensin mangoksi.
Kiitollisuuden ja onnellisuuden luoman rauhallisuuden ja läsnäolon yhdistelmän, ilon, tyytyväisyyden.

Blogi on ollut hiljaa koska olen nauttinut, kokenut, ihastellut, ihmetellyt, tavannut uusia ihmisiä, elänyt. Juurruttanut joogaa jokaiseen päivään. Mutta myös nukkunut huonosti, riidellyt, katunut, sopinut, kiukutellut, sairastanut. Heidi Hallila sanoi instagram kuvassaan jotenkin näin – “Elän elämäni parasta aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että jokaisella päivällä olisi kultareunus.”
En tiedä onko tuo Heidin oma, vai lainattu virke. Suomalainen se on kuitenkin. Espanjalainen sanoisi vain tuon ensimmäisen. Minä yhdyn molempiin. Maassa maan tavalla, syntyperää ja kansalaisuutta unohtamatta.

Olen kiitollinen kaikista päivistä. Reunallisilla tai reunattomilla pilvillä.
Käytännössä olen havainnut että tyytyväisyys ja kiitollisuus on paremmin läsnä arjessa kun päivän aloittaa meditaatiolla, lyhyelläkin.

Kuva Sirpa K.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s