Hiljaisuus on hyve – vai ei sittenkään?

“Puhut kun kysytään, ja silloinkin vastaat vain kohteliaasti kysymykseen.”

“Älä nyt tyhmiä höpötä.”

“Hiljaa nyt. Aikuiset puhuu.”

“Lukeminen kannattaa aina.”

Jotain tämän tyyppistä ovat varmasti kuulleet kaikki 70-luvulla, tai sitä aiemmin syntyneet. En tiedä tarkkaan milloin murros on tapahtunut, mutta jossain kohtaa lapsia alkoi tupsahdella esiin äänekkäinä, vapaankasvatuksen helmiä, tai jos ei ihan niinä, niin ainakin lapset saivat enemmän puheenvuoroja. Ehkeivät kuitenkaan sanavaltaa ihan sen kirjaimellisessa merkityksessä. Valta pysyi edelleen vanhemmilla.
Jossain kohtaa kuitenkin annettiin lasten olla enemmän lapsia, äänekkäästikin, sillä seurauksella että osalta katosi kunnioitus vanhempia kohtaan. Tosin kaikki iältään vanhemmat eivät automaattisesti kunnioitusta ansaitse. Jos olet eri mieltä, goolaa lastensuojelun tilastoja.

Sananvalta on kokenut viime vuosina sellaisen arvonalennuksen, jota en olisi halunnut nähdä

Yhä enemmän on totta se, mitä valheena ulos suolletaan.
Sananvapaus on käännetty vapaudeksi oksentaa mitä tahansa lurinaa tai rasistista horinaa, ja auta armias jos siihen joku uskaltaa puuttua. Sorrettujen puolestapuhuva teilataan, leimataan ja väkisin väärinymmärretään, ja harvassa ovat enää ne, jotka uskaltavat avoimesti heikompia puolustaa. Se vaatii uskallusta, aikaa, energiaa ja kykyä joskus jopa huutaa – ainakin somessa ISOIN KIRJAIMIN, kun mikään muu ei enää auta. Vastapuoli kun yrittää huutaa sinut katoamaan kartalta heti alusta alkaen. Kun joku on päättänyt että musta on valkoinen, siinä ei järkipuhe auta. Järkipuhekin kun on kääntynyt joko teorioita toisensa perään suoltavan foliohatun, tai häikäilemättömän kapitalistien kätyrin omaisuudeksi – näin ainakin moni haluaa (antaa) ymmärtää.

Mitä meille niin sanotuille taviksille enää jää, kun vaikeneminen ei ole kultaa, sanavapaus on väärennetty ja sanavalta kaapattu?

Kirjallisuus.

Kun tietää lukevansa fiktiota, voi olla varma siitä että se on totta. Kirja muodostuu päässäsi sellaiseksi tarinan todellisuudeksi, kuin se omaan maailmankuvaasi sopii. Vaikka luemme toisen tuottamaa tekstiä, mielikuvissamme muokkaamme sitä, ja lopulta voi olla niinkin, että ymmärrämme tarinan ihan eri tavoin mitä kirjailija on alunperin ajatellut.

Fiktiota lukiessamme pääsemme ajattelemasta ja analysoimasta todenperäisyyttä, ja se jos mikä on varsin mukavaa vaihtelua kaikille uutisille. Uutisetkaan kun eivät ole mikään puolueeton katsaus maailman tapahtumiin, vaan niidenkin tulokulmaa aina värittää kuka, missä, kenen kanssa, minkä eduksi, kenen hyväksi. Toivon, että median lukutaito-opinnot tulisivat pakolliseksi jo ala-asteella. Toivon että maailma olisi sellainen, jossa rehtoreiden ei tarvitsisi käyttää päiviään suunnittelemaan ohjeita kouluampumisia tai muita varautumissuunnitelmia varten.

Uutismedioiden muutos on niiden käyttäjien aiheuttamaa

Syy ja seuraus. Kun vaaditaan kaikki mulle heti, voi todenperäisyyksien tarkastus kiireessä unohtua. Kun iltapäivälehtien tyyppiset otsikot saavat enemmän huomiota kuin vanhusten, vammaisten ja erityistä hoitoa tarvitsevien lasten asiat, on selvää millaisia otsikoita kannattaa viljellä. Klikkausten määrä ratkaisee, ei asia sen takana. Tekoälyn kylmyys korvaa osan toimittajien inhimillisyydestä, mutta koska se tekee sekunneissa tuntien työn, ei laadulla ole niin väliä. Nopeastihan joka tapauksessa pyyhkäisemme seuraavaan uutiseen.

Blogeihin ja uutisiin merkitään nykyään lukuaika, koska harva jaksaa (enää) lukea pitkiä juttuja. Uutiset voi aina tiivistää ja blogikirjoituksen lyhentää Instaan sopivaksi. Minä jään miettimään millaisen raflaavan otsikon keksisin tälle, jotta sinä klikkaisit jutun auki. Todennäköisesti en keksi sellaista, vaan päädyn johonkin tylsähköön aforismityyppiseen.

Yhä enemmän mieleni tekee olla hiljaa, sillä juuri nyt tapahtuviin asioihin tuntuu olevan vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa. Toisaalta, koen maailman juuri nyt niin epäoikeudenmukaisena monin tavoin, että kerään hiljaisuudesta polttoainetta varastoon. Ehkä jonain päivänä keksin miten voin olla äänenä niille jotka eivät saa omaansa kuuluviin. Toistaiseksi se konkretisoituu hylättyjen eläinten adoptoimisella. Melko äänettömiä ovat nekin.
Voisi toki kyseenalaistaa ja arvostella – eikö samalla raha- ja energiamäärällä voisi ruokkia monta perhettä Afrikassa. Varmasti voisi. Todennäköisesti jopa pienen kylän.

Jatkan etuoikeutetun elämäni iloa ja tartun kirjakässäriini. Ehkä haaskaan loppuelämäni sen parissa, ehkä en. Loppujen lopuksihan me kuitenkin kadumme asioita jotka jäivät tekemättä. Taidankin ensin mennä kanojen kanssa kahville. Niillä on aina paljon asiaa, eikä minun tarvitse välttämättä vastata mitään.