Suomessa yllätti kohteliaisuus ja mansikoiden hinta

Koronan jälkeen olen vieraillut Suomessa harvakseltaan. Nyt lähdin pakoon neljääkymmentä lähestyviä helteitä, mutta matkaan minut varsinaisesti ajoi ikävä ystävien luo. Zoomissa voi tavata, mutta etäyhteys ei korvaa yhteisiä metsälenkkejä, museokäyntejä tai ihan tavallista aamua puuroineen. Saati sitten saunaa metsän reunassa, pulahdusta kylmään veteen ja uusia perunoita saunan jälkeen.

Suomessa (lähes) kaikki tuntuu ihanalta

Suomessa yllätti tällä kertaa kohteliaisuus.
Niin kahviloissa, kauppoissa kuin hotellissakin. Nuorehko mies viittoi minut hotellin aamiaisella ohitseen ottamaan karjalanpiirakkaa, vaikka selvästi osuikin apajille minua ennen. Myöhemmin toinen avasi minulle oven ja vastaavia sattui muitakin. Keski-ikäinen nainen ei siis muutukaan näkymättömäksi kuten aina sanotaan, vaan paremmin kohdelluksi? Oli miten oli, olen tullut rouva-ikään, se kävi selväksi. Tulin hyvän kohtelun lisäksi rouvitelluksi ja teititellyksi. Keski-ikään pääseminen ei suinkaan ole itsestäänselvyys, joten pidän vaihdevuosipulinat ja muut etuoikeutetun ikääntymisen marinat pois tästä kirjoituksesta. Oli mahtavaa kun niin monessa palveluammatissa toimi henkilö, joka kohtasi minut hymyillen!
Hyvä Suomi!

Ihanaa oli myös aikataulujen pitävyys, se että pullaa saa joka paikasta, metsämansikat, mustikat, kanttarellit ja vatut ystävän pihalla. Metsässä vuolaana virtaava puro, upottavat sammaleet, maaseutukylän Iankakauppa.
Museossa tosin kauhistelin pääsylipun hintaa, torilla mansikoiden ja autoilessa hurjia ohituksia. Pääosin kuitenkin huokailin ihastuksesta kuin paraskin turisti. Eikä haitannut yhtään vaikka oli +15 lämmintä ja vettäkin satoi!

Suomen maine lintukotona ja rehellisyys-maan-perii-maana on valitettavasti kärsinyt ihmiskauppauutisten ja muiden suhmurointien vuoksi. Surettaa. Ja ehkä eniten kai oma naivius. Kai sitä olisi aikoinaan halpoja marjoja ostaessaan pitänyt tajuta että jossain mättää. Mansikoiden ja herneiden litrahinta tuntui kalliilta, mutta jos laskisin hinnan työmäärän ja kaikkien kulujen mukaan oman kasvimaan tuotteille ja kanojemme munille, todennäköisesti luopuisin koko touhusta hullun hommana. On siis kiltisti maksettava se mitä pitää ja ymmärrettävä että jos ei (riittävästi) maksa, kohta ei ole ketään myymässäkään.

Tekemisen riemu

Olen aina ihaillut piirtämisen ja maalamisen taitoa. Kun en itse osaa piirtää tikku-ukkoa kummempaa, on vaikea käsittää miten jonkun käsi ja silmä pystyvät sellaiseen yhteistyöhön.

Tove Janssonin perheestä kertova näyttely oli mielenkiintoinen ja sai minut tarttumaan kyniin. En ole koskaan osannut piirtää, enkä edes yrittänyt sitten yläasteen pakollisten kuvaamataidontuntien, mutta nyt sinnikkäästi matkin yksinkertaisia kukkakuvioita, ja lopuksi väritin ne. Toisella kerralla tuli jo vähän parempi. En edelleenkään osaa piirtää, mutta pääsin piirtämisblokin yli!
Raapustelut päätyivät paperinkeräykseen, ei niillä vielä näyttelyyn osallistuttu… Mutta tekemisen ilo, se kantaa pitkään! Tekemisen riemu onkin useimmiten suurempi kuin valmiin lopputuloksen. Tartu siis rohkeasti siihen mikä kutsuu!

Useampikin ystäväni ovat varsinaisia käsityötaiteilijoita. Eräs heistä kärsivällisesti muistutti mieleeni miten virkataan isoäidinneliöitä, ja voi sitäkin riemua! Vielä en tiedä mitä lapuista teen, mutta poncho vähän kutittelee ajatuksissa. Olisinko niin kärsivällinen vai typistyykö työ huiviin, aika näyttää. Nyt iloitsen käsillä tekemisestä, ja suorittamiseen taipuvaisena keskityn nimenomaan tekemisen riemuun, en siihen miltä lopputulos näyttää.

Kuva WordPress, Pexel free photos