Aika päästää ankanpoikasesta irti?

Seitsemänvuotiaana minut puettiin sinisiin vaatteisiin ja ohut tukkani oli leikattu ihan lyhyeksi. Näytin mielestäni ihan pojalta ja joku kiusasi joskus lyhentämällä nimeni Janiksi.
Eräänä talvisena aamuna sinisessä toppapuvussani kouluun kävellessäni tulin ison koiran töytäisemäksi ja koiran omistaja komensi: ‘anna sen pojan kävellä rauhassa’. Revin koulukuvat niiden saavuttua.

Teininä tulin pahasti vanhemman henkisesti töytäisemäksi saadessani kehotuksen pestä hu*#lta näyttävät meikit pois. Sininen ripsiväri ja vaalea huulipuna olivat liikaa.

Poikaystävä, jonka kanssa seurustelu oli syödään päärynämehujäätä ja katsellaan elokuvia tasolla, jätti kun nalli kalliolle. Sain sanoman hänen kaverinsa kautta. Oli kuulema löytänyt paremman näköisen.

Kaksi vuotta myöhemmin maalasin silmät paksulla mustalla, piirsin Madonnan tapaan kauneuspilkun kasvoihin ja huuleni olivat kirkkaan punaiset. Olemisen epävarmuus piti peittää mahdollisimman näkyvästi.

Kaksikymppisenä podin tuskaa paksuista reisistä. Jopa siinä määrin että kävin tapaamassa plastiikkakirurgia. Harkitsin vakavissani toimenpidettä, koska halusin ‘poikajalat’. Sellaisia ei minulle voitu luvata, joten jätin sittenkin sikseen. Työpaikan joulubonusrahat jotka olin rasvaimuun varannut säästyivät muuhun käyttöön. Luojan kiitos.

Nykyään mukavuudella ja mielentilalla, henkisellä hyvinvoinnilla on minulle huomattavasti suurempi merkitys kuin ulkoisella pinnalla. Siitä huolimatta olen viime aikoina käyttänyt uskomattoman paljon energiaa ulkonäön pohtimiseen.
Sitä saa mitä tilaa, joten Universumi läväytti uuden arven leukaan (siitä toinen tarina myöhemmin) ja eilen marssin suoraan ratsastustunnilta kampaajalle. Päätin sanoa hyvästit pelolle siitä että näytän pojalta. Riittänee että olen kantanut kyseistä taakkaa lähes 40 vuotta!

Useimmilla meistä on hyvinkin tiedostettuja tai sitten täysin tiedostamattomia taakkoja tai elämän esteitä kannettavanamme. En tiedä montako omasta repustani pitää vielä tyhjentää, mutta viime aikoina on alkanut onneksi jo pohja häämöttää!

Sadussa rumasta ankanpoikasesta kasvaa kaunis joutsen. Lähestulkoon joutseneksi tunnen itseni jokaisen jooga- tai ratsatustunnin jälkeen. Kun mieli on saanut levätä mieleisessään, keho liikkua ja hengittää, otsarypyt levätä murheista ja huolista, ilo ja onni loistaa kasvoista.

PS. Kiitos Miehelle – joka sanoo aina kauniiksi, näytän sitten miltä ikinä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s