Satu aikuisille – Kolme pientä lammasta

Olipa kerran, kauan kauan sitten, pienen pieni suku lampaita.
Sellainen suomalainen pieni, muutaman perheen muodostama lauma, niin kuin monet suomalaiset lammassuvut ovat.
Mummit, vaarit, isomummit ja isovaarit viettivät jo joulua pilvien päällä – jossa toki on se hyvä puoli ettei riisipuuro pala koskaan pohjaan eikä kalkkunan paistamisesta tarvitse kinastella. Kukaan ei syö ketään ja ruoho on aina vihreää, yhtä vihreää jokaisen pilven päällä. Kaikki sujuu sulassa sovussa, niin kuin taivaassa nyt yleensä sujuu.

Kolme pientä lammasta, kaikki kertaalleen ainakin eronneita tai karanneita, riitautuivat ajan jättäessä äitilampaasta. Niin kuin suomalaiset lampaat nyt yleensä perintöasioissa riitautuvat.
Ennen tiivisti yhdessä laiduntaneet sisarukset lammaslapsineen hajaantuivat tahoillensa, kutistamaan omaan sukuaan entistäkin pienemmäksi.
Eivät serkut, eivät sisarpuoletkaan enää leikkineet kymmentä tikkua laudalla, eivätkä pienimmät, vasta määkimään oppineet tulokkaat koskaan tavanneet setiänsä ja tätejänsä, mitä nyt sattumalta joskus jossain törmäsivät, suuren suuren laitumen ääripäissä. Niistä lyhyistä tapaamista riittikin sitten vanhemmilla lampailla taas keskusteltavaa. Oma suku pahin suku. Niin kuin suomalaisissa lammassuvuissa nyt yleensä on.

Eriväristä villaa karvansa seassa kasvattavat joutuivat silmätikuiksi. Jos ei osannut määkiä täsmälleen yleisen lammaslauman mukaisesti – poruhan siitä nousi. Tai tässä lammassukuhaarassa oikeastaan hiljaisuus. Jos ei sudesta ääneen puhu, eikä metsästäjää mainita, saattoi niiden olemassaolon unohtaa. Joskus sudellakin meni lampaat sekaisin, eikä se tiennyt että perinteisen susiopin mukaan vanhimman lampaan saa helpoiten kiinni.

Tahoillensa eronneet liittoutuivat uudelleen uusien pienen pienten sukujen kanssa, tekivät uusia pienen pieniä lammassukulaisia, joita varjeltiin entisiltä parhaan kyvyn mukaan. Ettei vaan pienet pulleat pienokaiset saaneet pahoja vaikutteita tai tarttuvia ajatuksia entisiltä lauman jäseniltä. Parempi vetää selkeät rajat konkreettisten aitojen lisäksi – kuka on kenenkin lammaslapsi ja mitäkin. Jostain syystä osa lampaista ei osannut kaitsea ja rakastaa kuin omiaan, vaikka laumassa pitäisi pitää kaikkien puolta.

Viimeisimpänä syntyneet pienen pienet lampaat päättivät etteivät halua jatkaa aitaa entisestään korottavia perinteitä. Ottivatkin, ostivatkin, adoptoivatkin vauvoikseen hirvittävän pieniä hiiriä, miljoonasti lisääntyviä kapeakylkisiä kaloja, pieniä, pulleita, vaaleanpunamahaisia koiranpentuja, kehrääviä, kermaalatkivia kissanlapsia ja hirnuvia hurjia hevosiakin. Halusivat paijata, halata, rakastaa, helliä, hyväillä. Olla emoja, äitejä, kummeja ja mummeja.
Eivät kuitenkaan omissa pienenpienissä suvuissaan, mustiksi lampaiksi syntyneitä kun olivat. Eivät halunneet kasvattaa itsestään vain lautaselle päätyviä paisteja, halusivat elämältään enemmän. Kokivat että rakkautta riittää naapurilaitumenkin karitsoille jaettavaksi, possuillekin tarvittaessa, joulun aikaan varsinkin.
(Virittivät vanhaan, aitaan nojaavaan pyörään valot, jotta possut näkisivät mistä kohtaa kannattaa karata, jolleivat halua haarukan alle päätyä!)

Mustat lampaat etsivät omaa, aitoa väriään, rauhaa kiirettä taltuttamaan, lempeyttä sydäntä lämmittämään, ajatuksia laajentamaan, uusia kieliä maailmaa avartamaan.
Suvun kirjava, enkelilampaidenkin kanssa keskusteleva, kristallipalloa villansa alla kantava kannusti ja auttoi avaamaan nuoremmille laitumen portit. Elämän tarkoitus on olla onnellinen, hän sanoi hymyssä ja maalasi mandalan kompassiksi, pakkasi tarot-kortit kartaksi.

Etsivät läheltä ja kaukaa. Kokeilivat erilaisia laitumia, aitauksia ja matkustusta maailman ääriin. Syntymälaumasta, siinä pienessä niin kuin Suomessa yleensä ovat, eivät omaa väriään löytäneet.

Yksi mustaksi luultu lammas muutti Intiaan, jossa löysi oman kauniin kellertävän värinsä Keralasta. Vapautti kykynsä nähdä pintaa syvemmälle kuin muut, nähdä kauneuden kaikissa muissa.
Toinen löysi kotinsa maasta jossa suvut ovat suuria ja aurinko paistaa aina. Värikin muuttui mustasta, villa silkkiseksi karvaksi ja töppösorkat yksisarvisen sateenkaaria sinkoaviksi kavioiksi.
Kolmas löysi erivärisen puolison maailmanmatkaltaan ja sai täydellisen, pienen vaaleansinisen karitsan.
Ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Kiitos kuvasta Minna Kotikulma-Ekholm.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s